Kuvittele 10-vuotias lapsi, joka herää aamuneljältä silmät sikkuralla keittämään puuroa pikkusisaruksilleen. Hän sulkee hiljaa ulko-oven äidin perässä, kun tämä lähtee vielä pimeässä töihin – tai ehkä taas omille teilleen. Illalla tuo sama lapsi peittelee väsyneet sisarukset sänkyihinsä ja kuuntelee äidin huolet kuin aikuinen konsanaan. Pienen lapsen harteilla lepää vastuu ja huoli, joka kuuluisi aikuiselle. Lapsuus pakenee hetkissä, joina hän joutuu olemaan enemmän hoivaaja kuin hoidettava.
Kun lapsi kasvaa liian nopeasti
Valitettavan moni lapsi joutuu kantamaan aikuisen taakkaa aivan liian varhain. Perheen ongelmat – vanhemman sairaus, päihdeongelma, mielenterveysvaikeudet tai vaikkapa riitaisa ero – voivat kääntää roolit päälaelleen.
Lapsi saattaa alkaa huolehtia vanhemmastaan henkisesti ja käytännössä, lohduttaen aikuista tämän murheissa ja pitäen arjen pyörät pyörimässä. Psykologiassa ilmiöstä käytetään nimeä parentifikaatio, jolla tarkoitetaan lapsen ja vanhemman roolien vääristymistä: lapsi ottaa kantaakseen vastuut, jotka eivät kuulu hänen kehitysvaiheeseensa.
Kun vanhempi turvautuu lapseen esimerkiksi emotionaalisena tukena, lapsesta tulee “pikku aikuinen” – tilanteen pakosta. Tämä roolien vaihdos rikkoo lapsuuden luonnollista kulkua ja voi jättää syvät arvet lapsen mieleen.
“Äiti jakoi minulle asioita, jotka eivät kuuluisi lapselle… Nuorempana yritin olla äidin terapeutti.” hidastaelamaa.fi
Näin eräs nyt aikuinen nainen kuvailee lapsuutensa taakkaa. Vastaavia tarinoita on lukuisilla nuorilla aikuisilla, jotka ovat lapsena kasvaneet olosuhteiden pakosta liian nopeasti. He oppivat jo varhain suitsimaan omia tarpeitaan ja tunteitaan, jottei perheen hauras tasapaino rikkoutuisi. Liiallinen tunnollisuus ja huolehtivaisuus olivat keinoja selvitä päivästä toiseen.
Lapsuuden traumaattiset kokemukset ja kiintymyssuhteen haavat
Turvallinen, välittävä aikuinen on lapselle kuin suojamuuri maailman myrskyjä vastaan. Kiintymyssuhdeteorian mukaan johdonmukainen hoiva varhaislapsuudessa luo lapselle perusturvan tunteen ja kyvyn luottaa siihen, että aikuinen on tarvittaessa apuna. Kun lapsi joutuu itse aikuisen rooliin, tämä perusturva järkkyy. Lapsi ei saakaan kokea, miltä tuntuu olla huoleton lapsi, joka voi luottaa vanhempiinsa.
Kasvatusasiantuntija Saara Kinnunen varoittaa, että jos lapsi joutuu päättämään liian paljon liian varhain, hänestä tulee “kuormankantaja” – pieni ihminen, joka kantaa enemmän kuin jaksaisi (saarakinnunen.fi).
Lapsi ei silloin saa olla lapsi, vaan elää jatkuvassa ylivirittyneessä tilassa, jossa hän yrittää hallita asioita oman turvallisuutensa takaamiseksi.
Traumaattiset kokemukset varhaisvuosina voivat jättää elinikäiset jäljet. Perheessä jatkuva kaltoinkohtelu tai laiminlyönti murentaa lapsen perusturvan ja vahingoittaa kiintymyssuhdetta.
Lapsi tarvitsee vanhemman tarjoamaa turvaa ja lohdutusta, mutta jos vanhempi onkin pelon tai kivun lähde, syntyy trauma, joka sekoittaa lapsen mielensisäisen tasapainon. Traumapsykoterapeutti Merja Munnukka-Dahlqvist toteaa osuvasti, että lapsuudessa koettu trauma ei koskaan poistu mielestä (mielenterveyshelmi.fi).
Lapsi saattaa jopa jakaa mielensä ikään kuin kahtia: yksi osa hänestä toimii ulospäin kunnollisesti – käy koulua, hoitaa arjen askareet – samalla kun toinen puoli kantaa sisällään sanoittamatonta hätää.
Pitkittynyt stressi ja turvattomuus vaikuttavat myös lapsen aivoihin ja kehoon. Tutkimukset ovat osoittaneet, että lapsuuden haitalliset kokemukset (kuten väkivalta, hyväksikäyttö tai vakava laiminlyönti) lisäävät merkittävästi riskiä myöhemmille mielenterveysongelmille ja fyysisille terveyshaitoille (duodecimlehti.fi)
Krooninen stressi pitää kehon jatkuvassa hälytystilassa ja voi häiritä aivojen normaalia kehitystä. Esimerkiksi tunteiden säätelystä ja muistista vastaavan hippokampus-alueen on havaittu kutistuvan pitkäaikaisen stressin vaikutuksesta (newportacademy.com).
Lapsi, joka on elänyt jatkuvassa hälytystilassa lapsuudessaan, saattaa aikuisena kärsiä kehonsa ylivireydestä: univaikeuksista, sydämentykytyksistä, päänsäryistä ja muista psykosomaattisista oireista.
Myös tunne-elämään varhainen taakka jättää pitkän varjon. Lapsena omaksutut selviytymiskeinot – vaikeneminen, ylikiltti miellyttäminen tai alituinen varuillaan olo – voivat seurata mukana aikuisuuteen. Tutkimuksissa on todettu, että parentifikaation kokeneilla on aikuisena vaikeuksia luottaa muihin ihmisiin ja asettaa terveitä rajoja ihmissuhteissaan (newportacademy.com).
He saattavat kärsiä itsetunto-ongelmista, jatkuvasta riittämättömyyden tunteesta sekä masennus- tai ahdistusoireista (huonoaiti.fi).
Moni ajautuu myös aikuisiällä ihmissuhteisiin, joissa oman itsen sivuuttaminen ja liiallinen vastuunkanto jatkuvat – toistaen lapsuudessa opittua kaavaa.
Kuten eräs kokija karusti sanoo, lapsena iskostuu uskomus, “ettei ansaitse parempaa kohtelua”, ja se voi heijastua vielä vuosienkin päästä (hidastaelamaa.fi).
Miten tunnistaa, että lapsi kantaa liian raskasta taakkaa?
Lapsi, joka on joutunut kasvamaan pikku aikuiseksi, saattaa antaa ulospäin monenlaisia vihjeitä tilanteestaan. Seuraavia merkkejä kannattaa aikuisen tarkkailla, joita olen työurani aikana ensihoitajana kohdannut:
- Ylikorostunut vastuuntunto: Lapsi vaikuttaa liian kypsältä ikäisekseen. Hän huolehtii sisaruksistaan, kodin askareista tai jopa vanhempansa mielialoista jatkuvasti. Hän saattaa olla poikkeuksellisen tottelevainen, itsenäinen ja huolehtivainen – ikään kuin pieni aikuinen, joka kantaa huolta kaikesta.
- Omien tarpeiden unohtaminen: Lapsi ei pyydä apua, vaan yrittää pärjätä yksin. Hän saattaa vähätellä omia murheitaan (“Ei tässä mitään, mä voin itse”) eikä halua olla vaivaksi. Leikki ja kaverit voivat jäädä taka-alalle, koska lapsi kokee velvollisuudekseen hoitaa muita.
- Kuormittuneisuus ja uupuminen: Jatkuva vastuu alkaa näkyä lapsen olemuksessa. Hän voi olla kroonisesti väsynyt, alakuloinen tai ahdistunut. Pienetkin vastoinkäymiset saattavat hermostuttaa häntä suuresti. Jatkuva stressi voi ilmetä myös fyysisinä oireina: toistuvina päänsärkyinä, vatsakipuina tai univaikeuksina.
- Vetäytyminen tai käytöshäiriöt: Osa lapsista vetäytyy kuoreensa – he eivät tuo kavereita kotiin eivätkä innostu harrastuksista, vaan eristäytyvät, koska kantavat perheen salaisuuksia ja huolia sisällään. Toiset taas saattavat purkaa pahaa oloaan levottomuutena tai aggressiivisuutena koulussa. Muutos lapsen käytöksessä tai tunteiden säätelyssä on aina merkki, johon aikuisen kannattaa reagoida.
On tärkeää muistaa, että lapsi harvoin osaa suoraan sanoa olevansa liian kuormittunut (aivosaatio.fi). Siksi aikuisten – vanhempien, opettajien, sukulaisten – on oltava herkkiä havaitsemaan näitä hälytysmerkkejä.
Miten tukea lasta, joka kantaa aikuisen taakkaa?
Kun aikuinen tunnistaa lapsessa merkkejä liian suuresta vastuusta, on aika toimia. Jokainen lapsi tarvitsee jonkun, joka ottaa kopin hänen huolistaan ja vakuuttaa, että “sinun ei tarvitse selvitä yksin”. Tässä konkreettisia tapoja, joilla aikuinen voi auttaa:
- Puhu ja kuuntele: Aloita lempeä keskustelu lapsen kanssa. Kerro huomanneesi, että hänellä on paljon huolia, ja että olet valmis kuulemaan ne. Lapselle jo se, että aikuinen osoittaa kiinnostusta ja myötätuntoa, on valtavan helpottavaa. Kuuntele arvostelematta ja usko lapsen kokemuksia.
- Vapauta lapsi vastuusta: Jos lapsi huolehtii asioista, jotka eivät hänelle kuulu, tee korjausliike. Aikuisen velvollisuus on kantaa vastuu perheen arjesta – ei lapsen. Järjestä käytännön apua, jos vanhemmalla itsellään on vaikeuksia suoriutua (esimerkiksi kotiapua, tukiperhe tai sukulaisten tukea). Huolehdi, että lapsi saa keskittyä lapsen elämään: leikkiin, koulunkäyntiin, harrastuksiin ja kaverisuhteisiin. Pienennä hänen taakkaansa pala palalta.
- Tarjoa tunne- ja turvatukea: Rohkaise lasta ilmaisemaan tunteitaan. Tee selväksi, että hänellä on lupa olla väsynyt, surullinen, vihainen – lapsi. Ole lapselle se turvallinen aikuinen, joka rauhoittaa ja lohduttaa, kun lapsi on ahdistunut. Tutkimuksissa puhutaan ns. bufferi-tekijästä: lapsi kestää stressiä huomattavasti paremmin, kun hänellä on tukenaan vakaa, luotettava aikuinen.
- Auta lasta löytämään omat voimansa: Lapsi, joka on pitkään sivuuttanut omat tarpeensa, saattaa tarvita apua omien rajojensa ja toiveidensa tunnistamisessa. Kysy häneltä, mistä hän pitää ja mitä hän toivoo. Järjestä mahdollisuuksia onnistumisen kokemuksiin ikätasoisissa asioissa. Kehut, kannustus ja huomion antaminen ihan tavallisena lapsena vahvistavat lapsen itsetuntoa – ne kertovat, että hän on arvokas muutakin kuin “pikku aikuisena”.
- Hae apua ajoissa: Jos perheen tilanne on vakava – esimerkiksi vanhemmalla on päihde- tai mielenterveysongelma, tai lapsi itse näyttää uupumisen merkkejä – älä epäröi kääntyä ammattilaisten puoleen. Perheneuvolat, koulupsykologit ja tarvittaessa lastensuojelu ovat olemassa sitä varten, että lapsen etu toteutuisi. Varhainen puuttuminen voi estää ongelmien kasaantumisen. Terapiasta voi olla suuri apu sekä lapselle että vanhemmalle: siellä lapsi saa turvallisen tilan purkaa kokemaansa ja käsitellä tunteitaan, ja vanhempi voi oppia uudenlaisia tapoja tukea lastaan.
Lopuksi: jokainen lapsi ansaitsee olla lapsi
Pieni ihminen ei saisi koskaan joutua kantamaan aikuisen murheita yksin. Silti monen lapsen arjessa on liikaa sellaista, mikä painaa hartioita kumaraan. Meidän aikuisten vastuulla on ojentaa auttava käsi ajoissa. Lapselle on kerrottava, että hänen tehtävänsä ei ole kantaa koko maailman painoa. Kuunnellaan herkästi lasten sanoja – ja vaikenemista. Uskalletaan kysyä: “Onko kaikki hyvin?” ja tarjotaan apua. Jokainen lapsi ansaitsee tulla kohdatuksi lapsena, jonka ei tarvitse olla vahva ja viisas ennen aikaansa.
Lapsuuden haavoja voi onneksi hoitaa, jos ne tunnistetaan. Turvallinen aikuissuhde myöhemmin elämässä – olipa se sitten toinen vanhempi, isovanhempi, opettaja tai vaikkapa terapeutti – voi toimia vastalääkkeenä varhaisille traumoille. Lapsi, joka on kantanut liian raskasta taakkaa, voi vähitellen oppia laskemaan reppunsa maahan, kun joku näyttää, että hän on turvassa. Annetaan lasten olla lapsia – se on paras lahja, minkä voimme heille antaa.